Vaikka joukkue on ehtinyt juhlistamaan mestaruutta jo useamman päivän ajan, Emilia Linna vahvistaa, ettei kultamitalin maku ole ainakaan huonontunut viime päivien aikana.
- Mestaruus maistuu kyllä edelleen tosi hyvälle. Tuossa kun olin aamulla kotisohvalla, niin mietin, että herranen aika minkälaiset fiilikset oli vaikkapa viikko sitten tässä samalla sohvalla. Olo oli kyllä henkisesti ja fyysisesti aika loppu, mutta niin vaan saatiin vielä kerran puristettua itsestämme kaikki irti ja nyt voi aika onnellisena tuossa sohvalla makoilla.
Vaikka kausi päättyi lopulta onnen kyyneliin, oli tunnelma Porissa täysin toisenlainen edellisenä viikonloppuna, kun Manse PP käänsi neljännen loppuottelun nimiinsä kotiutuskilpailun jatkopareissa. Tämä tiesi sitä, että Suomen mestaruus ratkaistaisiin seuraavalla viikolla Tampereella ja viidettä finaalia täytyisi odottaa kuuden vuorokauden verran. Linna myöntää, ettei neljännen ottelun nollaaminen ja ratkaisevaa ottelua varten latautuminen ollut helppoa.
- Viikko oli tosi kaksijakoinen. Alkuviikko tuntui kokonaiselta viikolta ja loppuviikko yhdeltä päivältä. Ja tuntuu vähän vieläkin siltä, että eläisi sitä samaa yhtä päivää, kun kaikki on tapahtunut niin lyhyessä ajassa.
- Olen ihan älyttömän ylpeä koko meidän joukkueestamme, ja siitä miten me keräsimme itsemme. Meistä moni oli alkuviikosta todella rikki, kun oli jo edellisenä viikonloppuna mahdollisuus lopettaa kausi. Vaikka en olisi halunnut olla missään muualla kuin pelaamassa finaaleita, niin se, että piti vielä kerran kerätä voimat yhdeksi kokonaiseksi viikoksi ja jaksaa pusertaa kaikki irti itsestään, tuntui alkuviikosta kuormittavalta, Linna jatkaa.
Pudotuspelisyksyyn ja myös finaalisarjaan lähdettäessä mestarisuosikin viittaa kantoi Manse PP. Pesäkarhujen pitkäjänteinen työnteko kantoi kuitenkin tänä syksynä palkintoon, johon joukkue oli tähdännyt koko kauden ajan. Mestarijoukkueesta voidaan sanoa, että porilaiset saivat itsestään kaiken potentiaalin irti.
- Kyllä me pelasimme tosi hyvin omalla tasollamme. Emme varmasti koko kautta pystyneet siihen, että olisimme olleet niillä omilla taitotasoilla, mutta sitten kun tuli se ratkaisun paikka ja ne pelit missä piti olla parhaimmillaan, niin minun mielestäni me ajoitimme kunnon täysin oikein. Teimme koko kauden läpi töitä niin, että pystymme edelleen kehittymään ja luotimme siihen tekemiseen, että meillä on se potentiaali tätä varten, kunhan vain saamme sen itsestämme irti, kuudetta kauttaan Porissa pelannut Linna kertoo.
Jokainen kausi on omanlainen tarinansa ja kauden sisälle mahtuu paljon onnistumisia sekä epäonnistumisia. Kapteeni Linnan mielestä Pesäkarhujen kausi piti sisällään sopivan määrän haastavia hetkiä.
- Loppu viimein koen, että meidän kautemme oli aika tasaista, mutta kuitenkin hyvällä vuoristorataefektillä. Koen, että jos me olisimme koko kauden ajan pelanneet pelkästään tosi hyvin, niin emme olisi voittaneet mestaruutta, koska emme olisi osanneet kiinnittää huomiota niihin pieniin asioihin millä me voimme vielä peliämme parantaa.
Joukkueen sisältä Linna nostaa yhden asian ylitse muiden: luottamuksen.
- Luulen että se oli tärkeää, että luotimme toisiimme niin paljon. Me oltiin niin yhtenäinen rintama ja kaikki tiesivät, mikä on oma rooli ja mitä kukakin tekee. Kaikilla oli selkeät sävelet ja olimme valmistautuneet hyvin. Se tuo luottamusta tekemiseen, kun kaikki tietävät mitä tekevät. Keskinäinen luottamus pelaajien, pelinjohdon, taustaryhmän ja koko yhteisön välillä oli niin suurta, että siinä on vaikea olla uskomatta itseensä, kun kaikki ihmiset ympärillä uskovat sinuun.
Pudotuspelien arvokkaimman pelaajan titteli oli Emilia Linnalle uran ensimmäinen.
Kuva: Antti Haapasalo
Henkilökohtaisella tasolla Emilia Linna pelasi erinomaisen kauden etenkin mailan varressa. Runkosarjassa 25-vuotias Oulun Lippo Junioreiden kasvatti löi 3+41 juoksua ja oli sarjan toiseksi paras yhdeksikössä pelannut kotiuttaja heti joukkuekaveri Tiia Peltosen jälkeen. Kulunut kausi oli Linnalle kuitenkin monin tavoin erilainen edellisiin kausiin verrattuna. Linna sai ensimmäistä kertaa Superpesis-urallaan joukkuekaverikseen myös pikkusiskonsa Annikan, ja lisäksi hänet valittiin Pesäkarhujen kapteeniksi ensimmäistä kertaa urallaan.
- Itselläni oli aika paljon uutta juuri tuon kapteenin roolin takia. Tosi paljon mietin tänä kesänä peliä nimenomaan joukkue edellä. En tietenkään koskaan ole miettinyt peliä minä itse edellä, mutta asioita täytyi laittaa ihan eri perspektiiviin. Kyllä kapteenin rooli aika paljon ottaa, mutta kyllä se kuitenkin antaa enemmän.
Pudotuspeleissä Linna oli Pesäkarhujen johtava pelaaja sekä sisällä että ulkona ja etenkin finaaleissa hän oli paikoitellen vastustamattomassa sisäpelivireessä. Finaalisarjassa Pesäkarhut löi yhteensä 19 juoksua, joista Linna löi joukkueelleen 10. Kärkilyönneissä Emilia Linna onnistui loppuotteluissa liki 63% tehokkuudella.
- Vaikka kausi oli itselleni erilainen, olen todella ylpeä itsestäni, että pystyin ajoittamaan kuntoni niin, että voin sanoa olleeni syksyllä parhaimmillani, Linna myöntää.
Suomenmestaruus oli Emilia Linnalle uran toinen. Tämä mestaruus jää kuitenkin mieleen erityisenä, sillä sen Emilia pääsi kokemaan yhdessä kolme vuotta nuoremman siskonsa, Annikan kanssa.
- Tosi spesiaaliahan se oli voittaa mestaruus oman siskon kanssa. Harvemmin tuollaista pääsee kokemaan. Jotenkin se meni todella luontevasti, että ei siinä ollut sellaista ajatusta, että tuossa on minun sisko, vaan olimme ihan vain joukkuekavereita. Mutta sitten kun olimme taas ”ihmisiä” niin silloin se tilanne konkretisoitui ihan eri tavalla. Olihan se aika ainutlaatuinen hetki.
Mestaruus ratkesi lopulta porilaisille vasta supervuoroparissa, jossa ratkaisujuoksusta vastasi Linnan sisaruksista nimenomaan Annika.
- Joku kysyi, että miltä se tuntui, kun Annika ratkaisi sen pelin, niin ei se tuntunut siinä hetkessä miltään, kun en tajunnut edes kuka siinä lyö. Se tilanne oli ylipäätäänkin todella utopinen, eikä siinä hetkessä tiennyt mistään mitään. Eikä sillä ollut kyllä väliäkään siinä hetkessä, että kuka sen ratkaisi, vaan tärkeintä oli se meidän joukkueemme yhteinen juttu. Mutta sitten tilanteen jälkeen, kun sen tajusi, että ratkaisija olikin Annika, niin tuli älyttömän ylpeä fiilis hänen puolestaan, että hän pystyi niin kovassa paikassa ratkaisemaan ja osoittamaan, miksi on niin hyvä pelaaja kuin on.
Teksti: Miska Peltoniemi